Tärkein askel onnen ja mielenrauhan löytämisessä on omaan itseensä tutustuminen. Latteaa ja loppuun asti kulutettua, eikö? Hokemana kyllä, mutta tämän ajan mittaan kliseeksi muuttuneen viisauden takana on erittäin varteenotettava ajatus.

Meillä on loputon määrä erilaisia käsityksiä siitä mitä itsensä tunteminen tarkoittaa, kuten myös siitä mitä ovat onni ja mielenrauha. Niiden saavuttamisesta on kirjoitettu jos jonkinlaisia oppaita ja esitetty toinen toistaan nerokkaampia teorioita, mutta enpä usko että monikaan on saavuttanut tavoittelemaansa lukemalla näitä opuksia — ehkä pitkälti siksi, että koska ei ole mitään yleispätevää käsitystä siitä mitä vaikkapa "onni" tarkoittaa, on epäselvää mitä itse kukin ihminen tai opas oikeastaan edes tavoittelee.

Sama ongelma vaivaa tietysti tätäkin kirjoitusta, ja myönnänkin auliisti että en minäkään osaa kehittää universaalia onnellisuuden määritelmää. Toisaalta en myöskään väitä sen löytyvän mistään tietystä asiasta tai millään tietyllä tavalla, vaikka uskonkin että tässä kirjoituksessa kuvailemani itsereflektio on sen kannalta erittäin olennainen juttu.

Omien kokemusteni perusteella uskon että itsensä näkeminen mahdollisimman selkeästi on todella perusedellytys sellaisen onnen löytämiselle joka ei ole riippuvainen mistään ulkoisista tekijöistä. Ennen kuin ymmärsin tämän, ehdin käyttämään vuosia onnen tavoittelemiseen ulkoisten asioiden kautta. Minulla oli mielessäni epämääräinen ja alati muuttuva lista asioista joita kulloinkin kuvittelin tarvitsevani: mukavampi asunto, tietynlainen elämänkumppani, kaikki maailman hyvät elokuvat DVD:llä... En tosin nähnyt selkeää yhteyttä asioiden haluamisen ja onnen tavoittelun välillä; en siis olettanutkaan että tulisin onnelliseksi saamalla kaiken haluamani. Nyt jälkeenpäin ajatellen näyttää kuitenkin selvältä että jokin sellainen ajatus jatkuvan haluamisen taustalla oli.

Kun lopulta aloin todella tutustumaan itseeni, mikä oli hyvin erilainen kokemus kuin olin kuvitellut, huomasin että lakkasin haluamasta juuri mitään. Tämä ei suinkaan tarkoita passivoitumista, vaan kiinnostuksen siirtymistä pois epäolennaisesta.

Vapaan ajattelun vaikeus

Uskoakseni suurin osa ihmisistä uskoo vilpittömästi ajattelevansa vapaasti. Ajattelun kahlitsemattomuus ja vapaa tahto ovat ainakin länsimaissa hyvin korkealle arvostettuja, itsestäänselvinä pidettyjä tosiasioita. Omat ajatukset koetaan vapauden linnakkeena, jonka sisäisiin tapahtumiin mitkään ulkopuolelta asetetut määräykset eivät yksinkertaisesti pysty puuttumaan.

Vapaata ajattelua saattaa kuitenkin rajoittaa vaikeasti havaittavissa oleva itsesensuuri. Ihmisellä on sisäänrakennettu tarve luoda järjestystä kaaokseen, tai ainakin pyrkiä löytämään monimutkaisien kokonaisuuksien toimintaa ohjaava logiikka. Tarve ymmärtää miten universumi on rakentunut, miten suhtautua jonkin ihmisen tai ihmisryhmän käsittämättömältä vaikuttavaan toimintaan, tai löytää tarkoitus omalle olemassaololleen ovat kaikki esimerkkejä samasta halusta löytää sekavalta vaikuttavasta kokonaisuudesta jonkinlainen järki.

Ihmisellä on myös erinomainen kyky oppia. Kun opimme koulussa atomin rakenteen, tallennamme tämän tiedon mieleemme ja käytämme sitä jatkossa kun yritämme ymmärtää muita fysiikan ilmiöitä. Kun olemme löytäneet oman mielipiteemme siitä millaisia puolisoitaan pettävät ihmiset ovat, tämä mielikuva on automaattisesti mielessämme heti kun törmäämme seuraavan petturiin (jollainen allekirjoittanutkin on ollut). Ja kun muodostamme käsityksen siitä millaisia itse olemme, tuo käsitys tulee kiinteäksi osaksi minäkuvaamme.

Nämä ihmiselle luontaiset kyvyt ja tarpeet mahdollistavat monia hienoja asioita. Esimerkiksi moderni tiede ja teknologia, jotka ovat tuoneet saatavillemme avaruuslennot, rokotteet, Internetin ja monia muita upeita keksintöjä, ovat edenneet näin pitkälle vain koska ihminen on ponnistellut sinnikkäästi ymmärtääkseen alkujaan suorastaan mystiseltä näyttänyttä kokonaisuutta, ja koska olemme pystyneet käyttämään jo tekemiämme havaintoja uusien havaintojen pohjana — olemme oppineet ja muistamme oppimamme.

Sinällään erinomaisen käyttökelpoisesta oppimisen ja muistamisen yhdistelmästä kehittyy toisinaan vähemmän toimiva versio, urautuminen. Jos tekemämme havainnot ja oppimamme ajatusrakennelmat alkavat rajoittamaan näkökenttäämme, saatamme uusien löytöjen tekemisen sijaan aktiivisesti (joskaan ei välttämättä tietoisesti) sulkea ne näköpiirimme ulkopuolelle. Tiedemaailma on joutunut historian aikana useaan kertaan korjaamaan vanhoja, absoluuttisina totuuksina pidettyjä teorioitaan uusien löytöjen valossa — aivan kuten sen pitääkin. Ollakseen vapaa ihmisen mielen täytyy pystyä samaan; muuten se jää oppimiensa näkemysten vangiksi.

Tieteen saralla vanhojen käsitysten virheet on yleensä helppo havaita ja todentaa uusien havaintojen valossa. Ajatukset ja tunteet taas ovat tieteellisesti todistettavissa oleviin faktoihin verrattuna toivottoman epämääräisiä, eikä niiden luonnetta tai oikeellisuutta ole mahdollista osoittaa objektiivisesti.

Aivan erityisen vaikeaksi ajattelussa esiintyvien vääristymien tai suoranaisten virheiden näkemisen tekee se, että tarkkailija ja tarkkailtava ovat yksi ja sama henkilö. Voit toki kertoa ajatuksistasi ja tunteistasi ystävälle tai terapeutille, ja jos olet onnekas, he saattavat pystyä auttamaan sinua näkemään jonkin yksittäisen ajattelussasi olevan solmun. Mutta koko persoonasi, ajatustesi ja tunteidesi monimutkaisen verkoston välittäminen toiselle ihmiselle on ilmiselvästi mahdotonta.

Voit siis saada apua ulkopuolelta, mutta loppujen lopuksi olet ainoa ihminen maailmassa joka voi tuntea sinut kokonaan. Mutta pystyäksesi näkemään itsesi mahdollisimman selkeästi, ilman omien ennakkoluulojesi, odotustesi ja pelkojesi aiheuttamia vääristymiä, sinun on hallittava arvottamaton itsereflektio.

Itsereflektion tärkeydestä

Tiedemaailmassa itsereflektiolla tarkoitetaan "niiden seikkojen tiedostamista, jotka ohjaavat tutkijaa tutkimusprosessin eri vaiheissa ja tulkintojen tekemisessä. Näitä seikkoja ovat muun muassa tutkijan oma tiedonkäsitys ja maailmankuva, suhde omaan tieteenalaan ja muuhun tieteen kenttään sekä tavoitteet ja motiivit tutkimuskohteen suhteen" (lähde: Jyväskylän virtuaaliyliopiston www-sivut). Aivan kuten tieteellinen tutkimus, myös itseensä tutustuminen on mahdollista vasta kun tutkija tiedostaa omaan näkemykseensä vaikuttavat tekijät ja pystyy ottamaan ne huomioon tutkimuksessaan.

Toimiva, arvottamaton itsereflektio on siis välttämätön työkalu todellisen minän, omien ajatusten ja tunteiden ymmärtämisessä.

Arvottamaton itsereflektio

Itsereflektio ei tarkoita jatkuvaa, pakotettua analysoimista. Tarkkailun kohteena on oma ajattelu ja omat tunteet, eikä niitä voi nähdä selkeästi jos mieli on keskittynyt analysoimaan ja tekemään johtopäätöksiä. Kun puhun itsereflektiosta, tarkoitan siis hyvin kevyttä oman itsensä "katselemista" ilman arvottamista tai yksityiskohtiin takertumista.

Kevyt, arvottamaton itsereflektio on haastava taiteenlaji, koska ihmisellä on luontainen taipumus tarttua havaitsemiinsa asioihin hyvin hanakasti. Homman tekee vielä vaikeammaksi se, että tarkkailun kohteena on oma itse, johon useimmilla meistä on enemmän tai vähemmän neuroottinen suhde: pidämme joistain piirteistämme, mutta häpeämme ja välttelemme toisia.

Puutteiden ja virheiden havaitseminen omassa luonteessa on suurimmalle osalle ihmisistä hankalaa, kiusallista ja vastenmielistä. Siksi mieli kiinnittyy niihin hyvin helposti, ja tunteet tulevat nopeasti kehiin esimerkiksi häpeän tai liioitellun "viilipyttymäisyyden" muodossa. Arimpien alueiden kohdalla riittää että ajatuksemme edes hipaisevat jotain vähemmän miellyttävää; yritämme hätistää ikävän ajatuksen mielestämme, tai vaihtoehtoisesti suorastaan takerrumme siihen ja kieriskelemme itsesyytöksissä ja -säälissä.

Kaikki tämä estää itsereflektiota toimimasta kunnolla; asioiden mittasuhteet hämärtyvät ja tietyt luonteenpiirteet saavat kohtuuttoman merkityksen — joko positiivisen tai negatiivisen.

Itsensä ymmärtämisen ja itseensä tutustumisen kannalta ei ole lainkaan olennaista mikä omassa luonteessa on hyvää tai pahaa, ylevää tai alhaista, upeaa tai noloa. Olennaista on yksinkertaisesti nähdä itsensä sellaisena kuin on, kaikkine mahdollisine ominaisuuksineen.

25. 4. 2009, Jyri Hovila