((olotila.net))
blogi
Tämä on vaatimaton blogini, jota päivitän äärimmäisen laiskasti.
Kaikenlainen palaute on erittäin tervetullutta; sitä voi lähettää osoitteeseen jyri@olotila.net
10. 2. 2009: Miksi elvyttää zombie?
Vaikka presidentti Obama onkin tehnyt heti virkakautensa aluksi monia erinomaisia ja kauan kaivattuja korjaavia liikkeitä Yhdysvaltain politiikassa, on myös asioita joihin hänkään ei näytä haluavan (kenties uskaltavan?) koskea. Yksi niistä on tämä absurdi ajatus "talouden elvyttämisestä".
Koko nykyinen, parhaillaan nurin menossa oleva talousjärjestelmä rakentuu muutaman lähempää tarkastelua kestämättömän oletuksen varaan, joista ensimmäisenä mieleen tulee loputtoman kasvun ideologia. Kasvun täytyy kuulemma kasvaa, muuten ei hyvinvointia synny. Ja jos kasvun kasvu hyytyy, olemme kuulemma kaikki hirveässä, hirveässä pulassa.
Tässäkin Hesarin jutussa Obama sanotaan vedonneen kongressiin, "jotta se hyväksyisi hänen elvytyspakettinsa. Hän totesi, että muuten on olemassa riski, että kriisi muuttaa katastrofiksi." Tämä(kin) ajatus perustuu sille virheelliselle oletukselle, että länsimainen kapitalistinen järjestelmä on ainoa "toimiva" tai ainakin ainoa ajateltavissa oleva tapa pyörittää yhteiskuntaa ja tavoitella hyvinvointia. Demokratian, vapauden ja jatkuvaa kasvua toitottavan kapitalismin ajatellaan liittyvän jotenkin toisiinsa, ja tästä vedetään sitten sellainen epämääräinen johtopäätös, että talouskasvu on vapauden ja demokratian edellytys. Tämä kaikki perustuu vain olettamuksille ja sitkeille päähänpinttymille, joissa roikkuminen hidastaa tehokkaasti uusien ajatusten ja ideoiden pinnalle pääsyä ja syventää käsillä olevaa kriisiä.
Kriisi meillä on varmasti edessä, ja itse uskon sen olevan paljon, paljon syvempi ja monitahoisempi kuin media ja auktorisoidut asiantuntijat yrittävät saada meidät uskomaan. Mutta: kriisit luovat paitsi ongelmia, myös (ja ennen kaikkea) mahdollisuuksia. Vanha, moneen kertaan toimimattomaksi osoittautunut systeemi sietää minun puolestani menemäänkin nurin. Me ihmiset pystymme takuuvarmasti johonkin paljon parempaan, joka lähtee (siis ihan oikeasti) epäitsekkäästä, kaikkien hyvinvointia edistävästä tavasta nähdä ihmiset ja koko maailma.
Minusta on turhaa, älytöntä ja jopa suorastaan haitallista yrittää väenväkisin elvyttää jotain, joka ei enää mitenkään edistä ihmisten hyvinvointia. Sikäli mikäli nykyisen järjestelmän romahdus uhkaa aiheuttaa ongelmia oikeasti kriittisillä alueilla (ruoka, vesi, terveydenhoito jne.), nämä asiat saadaan kyllä hoidettua myös ilman pakkomielteistä voiton tavoittelua. Tilalle voidaan sitten lähteä rakentamaan jotain aivan muuta, jotain paljon parempaa ja toimivampaa.
25. 11. 2008: Muutoksesta ja vastarinnasta
Perinpohjaisen muutoksen tarve on maailmassa kovempi kuin ehkä koskaan. Pahimmat ongelmamme ovat globaaleja, samoin niiden syyt. Ratkaisut eivät voi löytyä tasolta, jolla tätä ei nähdä. Ne eivät myöskään löydy tuijottamalla ongelmia "sisältä päin"; koko systeemi kaipaa täydellistä uudistamista, ei prosentin kymmenyksien hienosäätöä sosiaalipolitiikassa tai kansainvälisen avun määrässä.
Monia tuntuu vaivaavan sitkeä päähänpinttymä siitä, että maailma ei voi muuttua olennaisesti paremmaksi. Jonkinlaiseksi epämääräiseksi perusteeksi tälle pessimismille vedetään yleensä "ihmisten perusluonne"; me kun olemme kuulemma niin toivottomia, että emme osaa ajatella kuin omaa napaamme. Minusta tällaiset perusteet eivät ole mitään muuta kuin itse valittu tekosyy jatkaa passiivisuutta ja olla tekemättä mitään.
Maailma on muuttunut ja muuttuu koko ajan monin tavoin. Mikään ei ole sementoitua tai kiveen hakattua. Orjuuden lopettaminen, naisten tasa-arvo, homojen oikeuksien tunnustaminen, Obaman valinta Yhdysvaltain presidentiksi ja loputon määrä muita yksittäisiä esimerkkejä kertovat, että maailma on muuttunut valtavasti aivan lyhyen ajan sisällä. Olemme ennenkin onnistuneet korjaamaan käyttäytymistämme sitä mukaa kun olemme oppineet ymmärtämään paremmin ihmisyyttä. Miksi se ei siis enää olisi mahdollista? Miksi sen pitäisi olla monimutkaista tai vaikeaa? Meidän tarvitsee vain lakata käyttäytymästä hölmösti ja alkaa käyttäytymään fiksusti, eikä sen tarvitse onnistua täydellisesti heti ensimmäisellä yrityksellä.
Globaali talousjärjestelmä on tulossa alas hyvää kyytiä, ja sen syöksykierre tulee uskoakseni olemaan paljon syvempi kuin yleisesti ajatellaan. Media lietsoo paniikkitunnelmaa, irtisanomisista kertovat uutiset ovat otsikoissa koko ajan, ja hallitukset ympäri maailman parsivat kokoon "elvytyspaketteja" — siis käytännössä syytävät käsittämättömiä määriä rahaa jo lähtökohtaisesti ramman talousjärjestelmän pelastamiseksi. Muista vaihtoehdoista ei puhuta, eikä kukaan tunnu kyseenalaistavan koko systeemin järkevyyttä. Onneksi meillä on netti; esimerkiksi Lars Ostermanin erinomainen Suomen Talousdemokraattinen Puolue tarjoaa toimivia käytännön tason ratkaisuja globaalin talousjärjestelmän todelliseksi uudistamiseksi.
Käynnissä oleva talousjärjestelmän romahdus muistuttaa itse asiassa syyskuun 11. päivän terrori-iskuja: sen avulla luodaan paniikki, jonka turvin saadaan uitettua läpi poliittisia ja taloudellisia ratkaisuita, jotka eivät missään tapauksessa olisi kelvanneet ihmisille normaalioloissa. Syyskuun 11. päivän iskuja on käytetty perusteena kahden sodan aloittamiselle, perustavanlaatuisten ihmisoikeuksien radikaalille kaventamiselle, valvonnan lisäämiselle ja lukemattomille muille hyvin huolestuttaville tapahtumille eri puolilla maailmaa. Talouden romahdusta voitaisiin hyödyntää hienosti esimerkiksi uuden maailmanjärjestyksen agendan mukaiseen globaalin talous- ja kontrollijärjestelmän luomiseen. Kaikki tapahtuu tietysti "kansainvälisen yhteistyön" hengessä. Kuten sanottu, minulla ei todellakaan ole mitään globaalia yhteistyötä vastaan, mutta tässä on uskoakseni kyseessä ihmiskunnan orjuuttaminen eikä todellinen yhteistyön lisääminen.
Muutos ei ole tulossa, se on täällä koko ajan. Se, mihin suuntaan päätämme lähteä, on täysin meidän itsemme valittavissa.
31. 8. 2008: Hullunmylly jatkuu
Kärsin toistuvista itsesyytöskohtauksista koska en ole saanut aikaiseksi päivittää tätä blogia pitkiin aikoihin. On tapahtunut taas vaikka mitä; olen pystynyt hädin tuskin pysyttelemään kärryillä, puhumattakaan siitä että olisin saanut tilitettyä näitä ajatuksia kirjallisessa muodossa. Nyt olen kuitenkin eräänlaisella pakkolomalla, ja olen ajatellut käyttää osan siitä saamalla aikaiseksi kirjoittaa edes jotain.
Hetki sitten sain valmiiksi tällaisen pienen kirjoituksen joka toivon mukaan julkaistaan piakkoin eräässä lehdessä. Käytän sitä nyt härskisti blogini pituuden kasvattamiseen. Tässä, olkaapa hyvät:
"Lakkaamatta toistettujen valheitten avulla on mahdollista saada ihmiset uskomaan, että taivas on helvetti ja helvetti on taivas. Mitä suurempi valhe, sitä halukkaammin se uskotaan."
— Adolf Hitler
"Johdonmukaisesti ajatteleva ihminen tutkii aina tosiasiat ennen kuin tekee johtopäätöksiä, toisin sanoen hän ei tuomitse ennakolta. Veltosti ja tavanmukaisesti ajatteleva ihminen tekee johtopäätöksensä tarkastelematta ainoatakaan tosiasiaa, hän antaa ennakkoluuloihinsa nojautuvan tuomion jo ennen aikaansa."
— Martin Luther King
Kriittisyys ja skeptisyys ovat haastavia taiteenlajeja, joiden luonne ymmärretään harmillisen usein väärin. Kumpikin voi toimia vain, jos niiden harjoittaja kykenee aidosti johdonmukaiseen ajatteluun sulkematta mitään vaihtoehtoja pois tunne- tai muista henkilökohtaisista syistä. Jos ennakkoasenteet pääsevät vääristämään päättelyä ja tosiasioiden tarkastelua, lopputuloksena ei voi olla objektiivinen näkemys tarkastelun kohteena olevasta asiasta.
Auktoriteetit ja yhteiskunnassa yleisesti vallitsevat käsitykset ovat värittäneet ihmisten käsityksiä todellisuuden luonteesta kaikkina aikoina. Ei ole kauaa siitä, kun Aurinko kiersi vielä Maata — totta kai, jokainen järkevä ihminenhän sen tiesi! Asian omakohtainen ymmärtäminen saattoi tosin olla vaikeaa, mutta onneksi kirkko tarjoili totuuden helposti sisäistettävässä muodossa: Aurinko kiertää Maata, piste. Epäilijät olivat väärässä ja pakanoita.
Aikojen saatossa uskomukset ja auktoriteetit ovat vaihtuneet; länsimaissa virallinen totuus kuullaan nykyään useammin uutisankkurin kuin papin suusta. Perusasetelma on kuitenkin edelleen sama: suuri osa ihmisistä uskoo auktoriteettien todeksi ilmoittamat asiat nikottelematta. Epäilijät ovat tätä nykyä väärässä ja hulluja.
Yksi aikamme tunnetuimpia yleisesti vallalla olevia, auktoriteettien tarjoamia totuuksia on se, että 11. syyskuuta 2001 Yhdysvallat joutui Osama Bin Ladenin koordinoiman, 19 arabimiehen toteuttaman terrori-iskun kohteeksi. Ja kuten asiaan kuuluu, tämän totuuden epäileminen on monien itseään kriittisinä järki-ihmisinä pitävien mielestä varma merkki vainoharhaisuudesta.
Virallinen selitys syyskuun 11. päivän terrori-iskuille on täynnä toinen toistaan absurdimpia väitteitä. Itse asiassa koko tarina vaikuttaa vähänkin lähemmin tarkasteltuna ilmiselvältä propagandalta, joka on kaiken lisäksi parsittu kokoon niin huolimattomasti, että se on jo itsessään suoranainen loukkaus kohderyhmäänsä, siis koko ihmiskuntaa kohtaan. Harva tietää vieläkään esimerkiksi sitä, että Osama Bin Ladenin syyllisyydestä iskuihin ei ole esitetty ensimmäistäkään uskottavaa todistetta; että monet lentokonekaappareiksi väitetyistä miehistä ovat mm. BBC:n mukaan edelleen elossa tai sitä, että kaapatut matkustajakoneet saivat lennellä ympäriinsä tuntien ajan Yhdysvaltain ilmavoimien puuttumatta asiaan millään tavalla. WTC:n tornien 1 ja 2 sekä rakennuksen 7 lähes täydellinen ja hyvin nopea sortuminen on satojen rakennus- ja purkualan asiantuntijoiden mukaan selitettävissä vain rakennuksiin etukäteen asennettujen räjähteiden avulla, kun taas virallinen selitys tulipalojen ja lentokoneiden aiheuttamien vaurioiden synnyttämästä painovoimaisesta romahduksesta sotii useita fysiikan peruslakeja vastaan. Ja tässä on vasta hyvin pieni otos siitä valtavasta kyseenalaisuuksien suosta, jonka varaan virallinen, Yhdysvaltain hallituksen ja valtamedioiden ihmiskunnalle tarjoilema salaliittoteoria rakentuu.
Historia on pullollaan esimerkkejä siitä, miten hallitukset ovat käyttäneet lavastettuja terrori-iskuja omien suunnitelmiensa edistämiseen. Mainilan laukaukset, Tonkininlahden välikohtaus, Saksan valtiopäivätalon palo ja operaatio Northwoods olivat kaikki oikeita ja todellisia salaliittoja, joiden tehtävänä oli antaa tekosyy sodan aloittamiselle. Bushin ja muiden uuskonservatiivien luotsaama hallitus on käyttänyt syyskuun 11. päivän terrori-iskuja perusteena kahden sodan aloittamiseen. On myös käynyt ilmi, että Bush taustajoukkoineen valehteli Yhdysvaltain kansalle, kongressille ja koko maailmalle Irakin ja Saddam Husseinin yhteyksistä New Yorkin terrori-iskuihin ja Al-Qaedaan. Bushilla ja koko hänen lähipiirillään on läheiset välit niin öljy-yhtiöihin kuin sotateollisuuden yrityksiinkin. Tärkeimpien sanomalehtien ja TV-kanavien omistus on keskittynyt erittäin harvoihin käsiin, ja uutiskanava Fox "hienosäätää" todistetusti uutisensa hallituksen toiveiden mukaisiksi.
Kaiken tämän huomioon ottaen, onko kriittisesti ja skeptisesti ajattelevan ihmisen järkevää tai edes mahdollista luottaa Yhdysvaltain hallituksen ja valtamedian tuputtamaan käsitykseen siitä, mikä on totta ja mikä ei?
Niin uskomattomalta kuin se saattaakin kuulostaa, olemme ehkä todistamassa fasismin nousua maassa, jonka piti olla vapauden ja demokratian soihdunkantaja. Kuten ennenkin, kansa saadaan taipumaan vallanpitäjien puolelle luomalla kuva selkeästä ulkoisesta uhasta, ääri-islamilaisista terroristeista, joilta suojautumiseen tarvitaan sellaisia asioita kuin kidutus kuulustelumenetelmänä, omien kansalaisten luvaton vakoilu ja terroristiksi epäiltyjen pidättäminen määräämättömäksi ajaksi ilman oikeutta asianajajaan — tämä kaikkihan on jo todellisuutta Yhdysvalloissa. Ja jälleen kerran huolestuttavan suuri osa ihmisistä katsoo parhaaksi sulkea silmänsä ilmiselviltä tosiasioilta.
9/11 Mysteerit (suomeksi tekstitetty dokumentti)
En osaa antaa suoria todisteita näkemykseni tueksi, mutta minusta tuntuu, että jotain todella massiivista on tapahtumassa juuri nyt. Ihmiskunta on uskoakseni suurien valintojen edessä, ja valitsematta jättäminen ei taida enää tällä kertaa olla mahdollista ilman katastrofaalisia seurauksia.
Reaalitasolla tilanne näkyy esimerkiksi siinä, että USA:n sisällä on käynnissä paljon suurempi kuohunta ja paine muutokseen kuin suurin osa ihmisistä näyttää ymmärtävän. Bushin ja hänen uuskonservatiiveista muodostuvan sisäpiirinsä suosio on todella pohjamudissa — Bush on Yhdysvaltain historian vihatuin presidentti. On selvää, että demokraatit saivat vuonna 2006 enemmistön kongressiin nimen omaan siksi, että kansa halusi radikaalin muutoksen Bushin hallituksen linjaan. Demokraatit eivät kuitenkaan ole tehneet asioille mitään, ja nyt kongressin suosio on vielä surkeammassa tilassa kuin Bushin.
Suuri osa yhdysvaltain kansalaisista haluaisi palavasti nähdä Bushin ja varapresidentti Dick Cheneyn laitettavan viralta. Tarvittavasta materiaalista ei ole puutetta; vahvaa näyttöä lukuisista Yhdysvaltain ja kansainvälisten lakien rikkomuksista on niin Bushin, Cheneyn kuin kaikkien muidenkin sisäpiiriläisten osalta. Todisteita on paljon enemmän ja ne ovat paljon vakavampia kuin Nixonin viraltapanon käynnistämiseen riittäneet todisteet. Jostain käsittämättömästä syystä mitään ei kuitenkaan tapahdu. Demokraattivetoisen kongressin demokraattipuhemies Nancy Pelosi on ilmoittanut, että Bushin viraltapano on "off the table". Piste.
Kesäkuussa 2008 House Judiciary Committeen puheenjohtaja John Conyers, sama kaveri joka aikoinaan aloitti Nixonin viraltapanoprosessin, oli lopulta pakotettu kansalaisten ja demokraattiedustaja Dennis Kucinichin painostamana järjestämään jonkinlaisen epämäräisen istunnon, jonka tarkoituksena oli tutkia mihin rikoksiin Bush ja hänen hallituksensa ovat ehkä syyllistyneet. Erikseen mainittiin, että istunnossa ei käsitellä viraltapanoa, vaikka siellä nimen omaan tutkitiin syytteitä, joiden pitäisi normaalioloissa ilman muuta johtaa viraltapanoon. Monet valiokunnan todistajiksi kutsumista asiantuntijoista (mm. Vincent Bugliosi) tekivät erittäin selväksi, että viraltapanoprosessin aloittamiseen on jo koossa enemmän kuin riittävästi materiaalia, ja että sen aloittaminen olisi kaikin puolin perusteltua. Ja mitä tästä seurasi? Ei mitään, taaskaan. Kyseessä on merkitykseltään vähintään Nixonin viraltapanoa vastaava uutinen, josta yhdysvaltalaiset mediat uutisoivat laimeasti jos lainkaan. Kotoinen Hesarimme ei katsonut tarpeelliseksi mainita asiasta sanallakaan.
Samaan aikaan jatkuvasti kasvava määrä ihmisiä on alkanut tajuamaan mitä 11. syyskuuta 2001 todella tapahtui, ja ketkä todennäköisesti olivat iskujen takana. Näiden asioiden ymmärtäminen ei voi olla kolhimatta maailmankuvaa rajusti; tilannehan on kuin suoraan jostain jättibudjetin Hollywood-trilleristä! Nyt monet pelkäävät, kaikesta päätellen hyvästä syystä, että on tulossa uusi 9/11-tyyppinen terrori-isku — tälläkin kertaa lavastettu sellainen. Tämän tapahtuman varjolla hallitus voisi sitten kätevästi perustella hyökkäyksen vaikkapa Iraniin tai Pakistaniin. En usko, että on kovin kaukaa haettua puhua kolmannen maailmansodan mahdollisuudesta.
Kaikki tämä on virittänyt tunnelman Yhdysvalloissa kireämmäksi kuin ehkä koskaan. Kansalaisten tyytymättömyys ja suoranainen pelko hallitustaan kohtaan on ilmeisesti paljon korkeampi kuin ainakaan Suomessa tajutaan. Tämä ei ole ihan pieni juttu.
Saatamme olla todistamassa jättimäiseen (ja kyllä, ihan oikeaan) salaliittoon perustuvaa suoranaista vallankaappausta. Kysymys on jostain niin suuresta, että republikaanit, demokraatit, presidentinvaalit sun muut ovat sen rinnalla yhdentekevää näpertelyä.
Tällaisten hypoteesien esittäminen johtaa usein sekopääksi leimaantumiseen. Hulluus olisikin helppo ja mukava selitys koko jutulle, mutta ikävä kyllä tätä nimenomaista "seinähullua konspiraatioteoriaa" tukee valtava määrä konkreettisia faktoja. Tarkoitan ihan oikeita faktoja, siis päivänselviä, dokumentoituja ja osittain yleisesti uutisoitujakin tosiasioita. Silti niistä puhuminen on olevinaan hullujen hommaa. Anteeksi kielenkäyttöni, mutta mitä vittua? Koska sellaiset käsitteet kuin järkevä, objektiivinen, kriittinen tai skeptinen alkoivat tarkoittaa yksien hypoteesien suosimista ja toisten kategorista hylkäämistä tosiasioihin tutustumatta? Asiaa ei auta, että yksisilmäisyys tapahtuu "terveen järjen" nimissä.
Jos tässä esittämäni hypoteesi maailmantilanteesta pitää paikkansa, elämme parhaillaan merkittävää, mielenkiintoista ja todella pelottavaa aikaa. Tämä sinänsä synkkä tilanne saattaa kuitenkin parhaassa tapauksessa laukaista mullistavan, maailmanlaajuisen heräämisen. Jos vain pääsemme irti siitä kuvitelmasta, että meidän on kilpailtava ja taisteltava toisiamme vastaan, kaikki voi muuttua heti. Jälleen kerran ainoina esteinä ovat oma epäuskomme ja irrallisuuden tunteemme.
— Jyri 1. syyskuuta 2008 kello 12.42
P.S. Suosittelen lämpimästi kahden lyhyen jutun lukemista. Ensimmäisen löydät täältä ja toisen täältä. Ne puhuvat edellä kuvailemastani jännitteiden ja muutoksen tarpeen kasvusta jenkkinäkökulmasta katsottuna.
21. 4. 2008: Mikä meitä estää?
En osaa sanoa koska änkyröintini alkoi, mutta muistan että viimeistään yläasteella minulla oli tapana saada toistuvia raivokohtauksia koska en vain voinut ymmärtää miksi monet asiat oli pakko tehdä niin vaikeasti ja järjenvastaisesti. Minusta oli hirveän turhauttavaa yrittää elää kaiken maailman älyttömyyksien kanssa, kun en pystynyt näkemään mitään syytä niiden olemassaololle.
Jossain vaiheessa aloin pitämään todennäköisenä että ongelma on minussa. Ehkä en osaa olla tyytyväinen mihinkään. Ehkä en vain ymmärrä miten monimutkaisia yhteiskunnalliset asiat ovat. Ehkä minun pitäisi ymmärtää että tällainen maailma nyt vain on, lakata pistämästä hanttiin ja yrittää luovia valtavirrassa parhaani mukaan.
Vaan kun ei, yli 15 vuoden yrittämisen jälkeenkään en pysty uskottelemaan itselleni että kaiken on oltava niin vaikeaa, epäinhimillistä ja ikävää.
Mikä meitä muka estää tekemästä maailmasta kaunista, rauhallista paikkaa jossa kaikki tai ainakin ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä voivat olla onnellisia? Onnellisuus on loppujen lopuksi kiinni aivan pienistä asioista; ei siihen tarvita loputonta talouskasvua, kahdeksan (tai kuudentoista) tunnin työpäiviä, kahta autoa eikä 20 (tai 40) vuoden asuntolainaa. Tämä on tietysti helppoa leimata kukkahattuhippien höpinäksi, mutta minusta onnellisena olemiseen ei oikeasti tarvita juuri muuta kuin suojaa ("koti" tai jokin vastaava), ruokaa, juomaa, mahdollisuus toteuttaa itseään — ja ihmisiä joiden kanssa jakaa ajatuksia, tunteita ja läheisyyttä.
Länsimaissa tehokkuus ja tuotanto vain kasvavat, mutta ihmiset tuntuvat voivan koko ajan huonommin. Hyvinvointia mitataan ihmisten kyvyllä kuluttaa — mutta kuinka moni voi sanoa rehellisesti uskovansa onnen löytyvän kuluttamisesta? Töissä käyvät uupuvat työtaakkansa alle, työttömien aika taas menee jokapäiväiseen selviämiskamppailuun. Mikä ihmeen järki tässä on? Emmekö me muka pysty parempaan?
Minä väitän että me voisimme helposti tehdä maailmasta suorastaan paratiisin, eikä se olisi ollenkaan vaikeaa. Minä väitän ettei meitä estä mikään muu kuin itse rakentamamme ajatusvankila, jossa sellaiset asiat kuin talouskasvu, kapitalismi, kansalliset edut, uskonnot ja muut vastaavat satoja tai tuhansia vuosia vanhat päähänpistot rajoittavat kykyämme ymmärtää mihin voisimme pystyä, kun vain alkaisimme toimimaan yhdessä kaikkien yhteisen edun puolesta.
— Jyri 21. huhtikuuta 2008 kello 15.05
3. 4. 2008: Itse ajatteleminen
Muistelen ihmetelleeni jo yläasteikäisenä nappulana monien asioiden mielekkyyttä. Vähän väliä sitä törmäsi tilanteisiin joissa ihmisten toiminta näytti yksinkertaisesti täysin älyttömältä.
Miksi maailmassa on sotia vaikka on tullut todistetuksi moneen kertaan ettei sotiminen ratkaise mitään mutta aiheuttaa kyllä hirveät määrät kärsimystä? Miksi ihmisille tarjotaan edelleen masentavia betonilaatikkoasuntoja kun niin monet rakastavat vanhaan rakennustyyliin kuuluvaa koristeellisuutta ja vaikka sellaisen tekeminen moderniin kerrostaloon ei edes olisi kallista?
Miksi minulla on niin voimakas tunne siitä että koneisto vain jyrää eteenpäin ihmisestä piittaamatta vaikka ihminen on sen luonut ja vaikka sen on ollut alun perin tarkoitus palvella ihmistä? Kuvittelenko omiani? Onko ongelma vain siinä etten osaa sopeutua?
Tällaisten ajatusten esille ottaminen herättää heti mahdollisesti läsnäolevat järki-ihmiset, jotka selittävät ongelman pois päiväjärjestyksestä kertomalla että ajatukseni ovat infantiilia ideologista höpinää. Oikeasti asiat eivät kuulemma ole niin yksinkertaisia. Sitä paitsi eiväthän kaikki voi asua kauniissa asunnoissa, ja sotiminenkin on joskus vain ihan välttämätöntä — ainakin jos toinen hyökkää ensin. Eikä sille voi mitään että koneistot ovat jäyhiä; eihän siitä mitään tulisi jos pitäisi alkaa aina ottamaan huomioon jokaisen KELAn luukulla kävijän henkilökohtaisen tilanteen erikoisuudet.
Ehkä olen sitten sokea elämän realiteeteille, mutta minua kyllä ihmetyttää mistä näiden ns. jalat maan pinnalla olevien epäusko ihmisen mahdollisuuksiin oikein kumpuaa. Hyvänen aika, me olemme menneet kuuhun, lähettäneet kauko-ohjattavia robotteja Marsiin, luoneet tietokoneet ja keksineet parannukset ties kuinka moniin tappaviin sairauksiin — mutta emme muka pysty hoitamaan kuntoon edes yksinkertaisimpia hyvinvointiin liittyviä asioita. En vain pysty ymmärtämään tätä, en sitten millään.
Voisiko olla niin että ainoa este asioiden muuttumisen tiellä on ihmisten epäusko omiin mahdollisuuksiinsa?
On vaikeaa sanoa mistä se tarkalleen ottaen saa alkunsa, mutta jo melko varhain meidän annetaan ymmärtää että "maailma nyt vain on tällainen" ja meidän on syytä sopeutua jos haluamme selvitä elämästä kunnialla. Jotenkin vain opimme että tietyt asiat ovat olevinaan arvostettavia, ja että on tiettyjä rajoja joiden puitteissa kaikki tapahtuu. Nämä ovat ne rajat joista ne aiemmin mainitsemani järki-ihmiset pitävät saarnojaan, niitä joihin viitataan kun käsketään ottamaan järki käteen ja ymmärtämään että "asiat nyt eivät vain ole niin yksinkertaisia".
Töissä on käytävä, koska mitä siitä tulisi jos kaikki saisivat laiskotella?
Voihan sitä puhua rauhasta ja rakkaudesta, mutta eivät sodat oikeasti tule loppumaan koska ihminen on pohjimmiltaan väkivaltainen eläin.
Olen pahoillani jos naiiviuteni ärsyttää, mutta minun on pakko kysyä: miten niin?
Ovatko asiat oikeasti muuttuneet hallitsemattomiksi, vai ovatko ne hallitsemattomia vain koska luulemme niiden olevan? Onko mahdollista että jokin ihmisen luoma järjestelmä muuttuu niin monimutkaiseksi että siitä ei vain voida enää saada otetta?
Meidät on kasvatettu tai olemme vain kasvaneet uskomaan että olemme voimattomia vallitsevan järjestelmän edessä. Järjestelmää voi toki kritisoida, mutta vähänkin radikaalimmalta haiskahtavat ideat leimataan aivan liian helposti utopistiseksi höpinäksi. Tämä skeptisyys, joka usein sekoitetaan realismiin tai järkevyyteen, on itsessään syy siihen miksi asiat eivät voi muuttua.
Väitän että elämme suureksi osaksi illuusiossa. Ne rajoitteet joiden kuvittelemme olevan todellisia ja ylittämättömiä ovat vain omassa päässämme. On tietysti paljon käytännön tason ongelmia jotka on ratkaistava, mutta monet niistäkin ratkeavat kuin itsestään jos asioita tarkastellaan vapaana kaikenlaisista kuvitteellisista rajoituksista.
Meidän on opittava ajattelemaan ja ajateltava itse sen sijaan että vain nielaisemme median ja koko kulttuurimme tarjoaman valmiin maailmankuvan. Meidän on oltava järkeviä ja opittava näkemään sekä itsemme että meitä ympäröivä maailma sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat sortumatta nihilismiin tai henkiseen kylmyyteen. Ja kun näemme asiat selkeästi, voimme toimia — yhdessä, rakentavasti ja viisaasti.
— Jyri 3. huhtikuuta 2008 kello 14.55
22. 3. 2008: Yhdessä ajatteleminen
Tänään minulla oli taas ilo käydä sellainen keskustelu, jossa tuntuu että ajatus lentää aivan vapaana ja kaikki näyttää selvältä. Joidenkin ihmisten kanssa sitä tuntuu tapahtuvan helpommin kuin toisten, ja tämä tämäniltainen oli yksi suosikki-ihmisistäni.
Keskustelimme ihmissuhteista, seurustelusta, itsensä tuntemisesta, heräämisestä ja kaikesta muusta vastaavasta. Sitä kesti monta tuntia, ja esille tuli vaikka kuinka monta olennaista asiaa, joita kumpikaan meistä ei ollut tullut aivan tajunneeksi ennen tätä keskustelua.
Meillä on ollut vastaavia kokemuksia monta kertaa aiemminkin: havahtumisemme tapahtui aivan samaan aikaan, ja monissa aiemmissakin keskusteluissamme oli ollut tätä vastaavaa ihmeellistä selkeyttä ja ajattelun helppoutta. Kollektiivinen tietoisuus on meille kummallekin tuttu ei vain teoriana vaan todellisena kokemuksena.
Siinä kun oltiin sitten puhuttu pitkät pätkät, minulle tuli mieleen että itse asiassa tällainen keskusteleminen on kollektiivista ajattelemista, ja siinä mielessä voisi sanoa että se mitä suustamme pääsi oli jonkin meitä kumpaakin suuremman kokonaisuuden tuottamaa.
Tämä ajatus on toki helppoa lytätä kaikin puolin älyttömänä liioitteluna ja lepsuna ajatteluna, mutta minusta tuossa nyt kuitenkin on jonkinlainen järki.
Uskoakseni tällainen riemastuttavan kevyesti eteenpäin soljuva keskustelu on jotain sellaista, jota kollektiivista tietoisuutta tutkineet kaverit (mm. Roger D. Nelson, kts. Linkkejä) ovat havainneet tutkimuksissaan. Itse asiassa juuri tuo herra Nelson vastasi kun kirjoitin hänelle sähköpostia joskus ensimmäisten tällaisten taianomaisten keskustelujen jälkeen. Hän kertoi että se miten kuvasin kokemuksiamme vastasi heidän tutkimustilanteisaan esiintyneitä ilmiöitä.
Koko tämä homma kuulostaa varmaan joltain hirveän ihmeelliseltä, mutta omituista kyllä se ei tunnu millään tavalla oudolta. Päin vastoin, se tuntuu todella luonnolliselta ja hyvältä. Monia tuntuu pelottavan heti kun tällaiset kollektiivisuuteen liittyvät termit tulevat mukaan keskusteluun; kai niihin yhdistetään kauhukuvia itsensä hukkaamisesta ja laumasieluisuudesta. Ihan ymmärrettävä pelko, mutta tässä ei ole kyllä mitään mikä viittaisi edes etäisesti mihinkään tuollaiseen. Päin vastoin: minäkuva vain selkeytyy, ja sitä alkaa ymmärtämään aivan erinomaisen selkeästi kuka ja mikä oikein on.
Yksinkertaisuus, helppous ja luonnollisuus on tavallaan erikoisena ongelmana monella muullakin tavalla.
Valaistumisella on sellainen kummallinen pyhimysmäinen kaiku, ja "itsensä näkeminen sellaisena kuin on" käsitetään totaalisen loppuun jauhettuna latteutena. Itse asiassa juuri tuo itsensä näkeminen on kaikkein olennaisinta ja lähestulkoon sama asia kuin valaistuminen, joka taas on aivan yksinkertaisesti egokeskeisen ajattelun päättymistä tai radikaalia vähentymistä. Kaiken lisäksi koko temppu on todella helppo tehdä! Ei tarvita mitään muuta kuin rauhallista itsensä tarkkailua; sellaista josta selitän tarkemmin kirjoituksessa Itsereflektio.
Myönnän kyllä että ei se nyt aivan helppoa ole nähdä itseään aivan rehellisesti sellaisena kuin on, mutta ei se myöskään loppujen lopuksi ole hirveän vaikeaakaan. Ihmisillä ei vain oikein ole välineitä huomata tätä asiantilaa tai tehdä jotain oman itseoivalluksen edistämiseksi. Voimakkaasti suorittamiseen, kilpailuun ja arvosteluun perustuva arvomaailma saa ihmiset uskomaan että ihmisarvo tulee menestyksestä ja hyvästä suorituksesta, näkyy se sitten miljoonatuloina, menestyksenä kirjailijana tai vaikka vain "hyvänä tyyppinä" olemisena. Jatkuva arvostelu ja suorittamisen paine onnistuvat ikävä kyllä peittämään näkyvistä sinänsä aivan yksinkertaiset tosiasiat: että jokainen ihminen on ehdottoman tasavertainen ja arvokas, kaiken rakkauden ja hyväksynnän arvoinen. Sen eteen ei tarvitse tehdä yhtään mitään.
Jos siis haluaa tuntea itsensä, on päästävä ympäristön luomien, kuvitteellisten arvojärjestelmien yläpuolelle. Arkisemmin sanottuna sama ajatus voisi kuulua vaikkapa niin että sinun on hyväksyttävä itsesi sellaisena kuin olet. Annettava anteeksi kaikki mistä et pidä, ymmärrettävä että menestymisellä tai menestyksen puutteella ei ole mitään merkitystä. Ei myöskään sillä mitä olet tehnyt tai jättänyt tekemättä; et voi muuttaa sitä mikä on jo tapahtunut, eikä sen murehtiminen korjaa mitään.
Mennäänpä ajassa reilusti taaksepäin, niin varhaiseen lapsuuteen kuin pystyt muistamaan. Kun siitä hetkestä jatketaan vielä vähän lähemmäs syntymääsi, et ollut oppinut vielä mitään. Et ollut mitään, ja kuitenkin olit erittäin paljon jotain. Tämä jokin on täydellisen viaton; se ei ole ehtinyt tekemään oikein tai väärin, olemaan oikeassa tai väärässä, tai mokaamaan mitään muutakaan — se vain on. Ja tämä jokin on edelleen kaiken sen ytimessä mitä sinä olet nyt. Olet oppinut vaikka mitä, myös pelkäämään, häpeämään, suuttumaan, tavoittelemaan voittoa, ryssimään kaiken mahdollisen — mutta ennen kaikkea tuota on se mitä pohjimmiltasi olet.
Pystytkö vielä tunnistamaan itsessäsi tämän ytimen? Kyllä se siellä on, vaikka kaikenlainen häpeästä, peloista, ylpeydestä ja vaikka mistä muodostuva kerros saattaa peittää sen näkyvistä melkein kokonaan. Sen on siellä kuitenkin, eikä se ole pilaantunut vaikka olisit viettänyt elämäsi miten hienosti, hullusti tai pateettisesti tahansa. Olennaista on se mitä teet juuri nyt, tästä hetkestä eteenpäin. Mikään ei estä päästämästä irti kaikista opituista peloista ja ikävästä, kylmästä arvomaailmasta. Muu maailma jatkaa varmasti vanhaa rataa, mutta ei sen ole väliä; nyt on olennaista vain se että sinä pääset itse irti siitä mikä rajoittaa sinua näkemästä mitä oikeasti olet.
— Jyri 22. maaliskuuta 2008 kello 00.51
Next page: kollektiivisen älyn haaste Previous page: foorumi
